Olmeekkien muinainen kulttuuri Meksikossa

© Kalevi Mikkonen 2024

Viidakosta Meksikonlahden läheltä löydettiin 1800-luvulla usean tonnin painoinen kivipää. Sensaatiomaisen löydön ansiosta Amerikan ensimmäinen suuri sivilisaatio tuli esiin kolmen tuhannen vuoden unohduksesta. Viimeaikaiset öljyn etsinnät ovat paljastaneet vielä uusiakin keskuksia. Lidar-kuvausten avulla kohteita löytyy lisää.

Olmeekkien kulttuuria pidetään Mesoamerikan ensimmäisenä korkeakulttuurina. Kulttuurin kukoistuskausi ajoittuu noin vuosien 1500 ja 400 eaa. välille. Olmeekkikulttuuri vaikutti alueen myöhempiin kulttuureihin, joskin kulttuurivaikutuksen laajuudesta ja merkityksestä ei ole tarkkaa tietoa. Olmeekkien kulttuuri jaetaan neljään vaiheeseen: esivaiheeseen (–1500 eKr.), varhaisvaiheeseen (1500–900 eKr.), myöhäisvaiheeseen (900–400 eKr.) ja epi-olmeekkivaiheeseen (400 eKr. – 400 jKr.).

Olmeekeista ei ole jäänyt riittävästi arkeologisia jäänteitä, jotta heidän etninen alkuperänsä ja kaikki asutuksensa tunnettaisiin. Olmeekki-sanan etymologia muodostuu seuraavasti: nahuatlin kielen monikkomuodosta Ōlmēca'  (yks. Ōlmēcatl), joka koostuu sanasta ōlli , joka tarkoittaa 'kumi' ja päätteestä -mēcatl , joka viittaa -mān-päätteisten paikkojen asukkaisiin; sananmukaisesti "kumikansa", jossa 'kumi' viittaa luonnonkumiin, josta valmistettiin mm. mesoamerikkalaisessa pallopelissä käytetty raakakumipallo. Ensimmäisten olmeekkien omakielistä nimeä ei tiedetä. Joidenkin tutkijoiden mukaan olmeekit puhuivat mixe-zoquekielten varhaista versiota, sillä monessa nykyisessä mesoamerikkalaisessa kielessä on lainasanoja siitä.

Olmeekkien kulttuurin keskus oli Meksikonlahden rannalla nykyisen Meksikon osavaltioiden Veracruzin ja Tabascon alueella. Siellä ovat suurimmat olmeekkiasutukset ja useimmat monumentit. Alue on lähinnä jokien halkomaa alankoa ja noin 200 × 80 kilometriä laaja. Sen vuosittainen sademäärä on korkea, ja sitä peittivät tiheät trooppiset metsät.

Nykyisin arkeologit ajoittavat olmeekkikulttuurin alun 1500-luvulle eKr., jonka aikaista olmeekkiesineistöä on löydetty Chiquito-joen varrelta läheltä San Lorenzon kaupunkia, joka saattoi jopa olla olmeekkikulttuurin syntysija. Alue on ollut asuttu jo sitä ennen. San Lorenzossa oli asukkaita ehkä noin 1000. San Lorenzo oli olmeekkien ensimmäinen suuri kaupunki. Vuoteen 1500 eKr. mennessä sitä asuttivat jo olmeekit. Seuraavien 300 vuoden aikana San Lorenzo oli monin verroin suurempi kuin mikään toinen Mesoamerikan asutus. San Lorenzossa oli kumpurakennelmia, mahdollisesti pallokenttä, ja punainen palatsi. Tulvilta turvassa ollut San Lorenzo hallitsi alueen kauppaa vuosina 1200–900 eKr. Sen jälkeen kaupunki hylättiin toistaiseksi tuntemattomasta syystä.

Ensimmäisten olmeekkien alkuperää ei kuitenkaan tunneta. Joidenkin tutkijoiden mukaan olmeekkikulttuuri kehittyi paikallisista kulttuureista ilman ulkoisia vaikutteita. Toiset tutkijat uskovat heidän olleen varhaisemman ”maissi-ihmisten” mokaya -kulttuurin edustajia, jotka tulivat Chiapasista Tyynenmeren rannalta. Siellä kehittyi varhaisia päällikköjen johtamia yhteisöjä jo noin 1650 eKr. San Lorenzon varhainen keramiikka muistuttaa Ocósin keramiikkaa, jota esiintyi Guatemalassa Tyynenmeren rannoilla noin 1600 eaa. 

Olmeekkien ydinalue Meksikonlahden rannikolla. Keltaisella olmeekkikylät ja -kaupungit. Punaisella muut paikat, joista on löydetty olmeekkien esineitä tai taidetta. Paikannimet ovat uusia, sillä alkuperäisiä ei tiedetä. Joet ja merenranta ovat kartassa nykyiset ja muuttuneet olmeekkien ajoista. Kartta: Creative Commons Attribution 3.0 Unported.

Varhaisaikoina olmeekkien vauraus perustui Meksikonlahden hedelmällisten ja kosteiden rannikoiden viljelylle. Olmeekit viljelivät maissia, ja he saivat usein kaksi satoa vuodessa. Maissi oli olmeekkien perusruokaa. He viljelivät myös papuja, kurpitsaa, perunaa, maniokkia, bataattia ja puuvillaa. Lisäksi he keräsivät kasveja luonnosta, metsästivät kilpikonnia, ja kalastivat sekä söivät simpukoita. ja joivat suklaajuomaa. He viettivät ilmeisesti aluksi rehevän luonnon keskellä varsin puolipaimentolaiselämää. Laguunien ja jokien tiheä verkosto teki yhteydenpidon helpoksi. Antropologit uskovat, että pienet yhteisöt olivat järjestäytyneet kyliksi. Myöhemmin ehkä kasvava väestö ja rikkauksien lisääntyminen suosi joidenkin kylien nousua, ja nämä kehittyivät tärkeimmiksi keskuksiksi, melkein kaupungeiksi.   

Vuoteen 1200 eKr. mennessä olmeekit olivat perustaneet merkittäviä kaupunkikeskuksia, joista tärkeimpiä olivat nykynimiltään San Lorenzo, La Venta, Laguna de los Cerros, Tres Zapotes ja Las Limas. Näistä La Venta, San Lorenzo ja Laguna de los Cerros oli rakennettu symmetrisesti ja suunnitelmallisesti, kuten Keski-Amerikan myöhemmätkin suurkaupungit. Kaivaukset ovat paljastaneet suuria pihoja, joissa ihmisillä oli tilaa kokoontua, kivestä tehtyjä vedenkeruukanavia, suosittuja pallopelejä varten rakennettuja kenttiä ja mosaiikkilattioita. Kaupunkien rakenne ja suuntaaminen seurailee pääilmansuuntia, joten heillä oli astronomisia taitoja. Jotkin pengerrystyöt ovat vaatineet melkoisia ponnisteluja. San Lorenzossa on siirretty kantamalla yli kymmenen miljoonaa tonnia maata. Olmeekeilla ei ollut pyörällisiä vaunuja eikä kuormajuhtia.

Mosaiikkilattia La Ventasta. Kuva: Kalevi Mikkonen 1991.

Sama La Ventan mosaiikkilattia toisesta kulmasta. Kuva: Ruben Charles/Creative Commons Attribution 2.0 Generic.

He tunsivat matematiikan ja astronomian, ja heillä oli myös kalenteri. Joidenkin tutkijoiden mukaan olmeekit tunsivat 260 ja 365 vuorokauden sekä 52 vuoden kierrot, jotka olivat Mesoamerikan myöhemmille intiaanikansoille tyypillisiä. Olmeekeilla oli jonkinasteinen kirjoitustaito. Heidän kirjoitusjärjestelmänsä oli myöhempien mesoamerikkalaisten kirjoitusjärjestelmien kuten mayojen kirjoitusjärjestelmän pohjana.

San Lorenzon tuhon jälkeen Tonalá-joen varrella sijaitsevasta La Ventasta tuli uusi pääkaupunki. Siellä asui jopa noin 18 000–35 000 asukasta. La Ventaan rakennettiin ilmeisesti Mesoamerikan ensimmäinen pyramidi. Olmeekit rakensivat neliönmuotoisen pyramidin irtonaisesta maalajista. Pyramidin jäänteet ovat nykyisin 34 metriä korkeat.

 Olmeekkikeskus La Ventan kartta. Suuri pyramidi oranssilla. Kartta: Creative Commons Attribution 3.0 Unported.

La Ventasta on löydetty selvästi korkea-arvoisille henkilöille tarkoitettuja hautakammioita ja kivisiä sarkofageja. Tämä viittaa järjestäytyneeseen yhteiskuntaan, jossa oli hallitseva luokka päälliköineen ja soturijohtajineen. Heidän johdettavanaan oli talonpoikia ja käsityöläisiä, ehkä jopa orjiakin. La Ventan monumentit tuhottiin joskus neljännellä vuosisadalla eKr. Joidenkin tutkijoiden mukaan joen juoksussa tapahtui sittemmin muutos, jolloin pääsy La Ventaan vaikeutui.

Olmeekkihauta La Ventasta. Kuva: Kalevi Mikkonen 1991.

Olmeekkien vaikutus ja kaupankäynti alkoivat levitä vuodesta 1200 eKr. alkaen, ja ne ulottuivat lopulta nykyisen Nicaraguan alueelle asti. Olmeekit kävivät kauppaa esimerkiksi obsidiaanilla, jadella, serpentiinillä, micalla, kumilla, keramiikalla, höyhenillä sekä ilmeniitistä ja magnetiitista tehdyillä hiotuilla peileillä. Vaikka olmeekkien vaikutus alkoi levitä jo San Lorenzon aikana, La Ventan aikana olmeekkien kulttuuri levisi laajemmin ja kokonaisvaltaisemmin etelään ja itään.

Chiapasissa ja pohjoisessa Keski-Amerikassa omaksuttiin olmeekkien symbolit, uskomukset ja tavat, ja alueilla alkoi esiintyä niille uusia yhteiskunnallisia rakenteita, julkista taidetta, arkkitehtuuria ja eksoottisten tavaroiden kaukokauppaa. Myös maissin nousu koko alueen perusruoaksi ja tärkeimmäksi kasviksi saattoi olla olmeekkien ansiota. Länteen olmeekkien vaikutus levisi ennen vuotta 900 eKr.; sen jälkeen Meksikonlaakso ja Oaxaca jatkoivat kehitystään omiksi korkeakulttuureikseen erillään olmeekeista.

Vuoteen 400 eKr. mennessä olmeekkien kulttuuri oli jo katoamassa, sillä jokitasanko oli suureksi osaksi hylätty, kauppaverkostot eivät enää toimineet, eivätkä käsityöläiset enää tehneet olmeekkityylisiä esineitä. Tres Zapotesiin syntyi tosin vielä epi-olmeekkikulttuuriksi kutsuttu kulttuuri. Sitä ei tiedetä, minne olmeekit muuttivat tai muuttivatko minnekään. San Lorenzon ja La Ventan tuhon, ja sitä kautta koko olmeekkikulttuurin tuhon, on arveltu johtuneen alueen jokien uomien luontaisesta vaihtelusta, merenpinnan noususta ja tulivuorenpurkauksista. Viljely saattoi johtaa eroosioon ja jokien liettymiseen. Olojen huonontuminen saattoi johtaa kapinoihin.

Olmeekkien uskonnosta ei tunneta kovin hyvin, mutta sille näyttää olleen leimallista jaguaarijumalan johtava asema. Uskonnollisaiheisten rakennusten koko viittaisi vaikutusvaltaisen papiston olemassaoloon. Olmeekit ilmeisesti kunnioittivat luonnonpaikkoja kuten luolia, joista päästiin alamaailmaan, ja vuoria, joista päästiin alamaailman tason lisäksi taivaaseen ja maahan. Olmeekkien uskonnolliset tavat, kuten uhraaminen, luolarituaalit, pyhiinvaellukset, pallokentät, pyramidit ja peilien arvostus periytyivät olmeekkeja seuranneille kansoille.

Olmeekkien jumalten nimiä ei tiedetä. Jumalat edustivat usein luonnonilmiöitä kuten sadetta, maata ja maissia. Olmeekit kunnioittivat jaguaarien lisäksi myös muita ravintoketjun ylimpiä eläimiä, kuten kotkaa, kaimaania, käärmettä ja haita, ja he yhdistivät ne jumaluuksiin.

La Ventan suuri pyramidi nykyisin. Kuva: Public domain.

Olmeekkien taide on realistista ja taidokkaasti tehtyä. Erityisesti olmeekkien veistotaide oli erittäin korkealle kehittynyttä, omaleimaista ja helposti tunnistettavaa. Monet hahmot esittävät ilmeisesti todellisia henkilöitä. Olmeekit veistivät kivestä jättimäisiä päitä, steeloja ja valtaistuimia sekä jadesta kelttejä, figuriineja ja riipuksia. He käyttivät erilaisia tekniikoita yhdessä, kuten kaivertamista, poraamista ja viiltoja. Olmeekkien veistokset ovat yleensä kolmiulotteisia ja tarkoitettu katsottavaksi kaikilta suunnilta, ei vain edestä. Olmeekkien veistokset kuvaavat usein jaguaareja. Tämän kissaeläimen löytää alttarien kohokuvista, jotka ilmeisesti olivat uskonnollisia monumentteja. Monissa olmeekkipatsaissa esiintyy ihmisen ja jaguaarin yhdistelmiä. Niissä kruunupäiset henkilöt pitelevät sylissään pieniä ihmisvartaloisia olentoja, ehkä lapsiuhreja, joiden kallo on epämuotoinen ja suu kuin jaguaarin kita. Jaguaari on voinut olla myös toteemieläin, eli myyttinen ja suojeleva esi-isä ja sen vuoksi kunnioitettu. Se on saattanut esittää nagualia, jolla kuvataan Meksikossa vielä nykyisinkin jonkin yliluonnollisen voiman eläinhahmoa. Mesoamerikan intiaaneilla on vallinnut käsitys, että ihmisellä on 'alter ego' eläimen muodossa. Nykyisin tuntemattomasta syystä veistoksia haudattiin usein maahan. Jaguaarinaamareita tehtiin usein jadesta. Olmeekit olivat kiinalaisten ohella ensimmäisiä, jotka oppivat käsittelemään taiturimaisesti kovaa jadea.

La Ventan veistoksia. Kuvat: Kalevi Mikkonen 1991.

Olmeekit louhivat tarvitsemansa jaden Guatemalan Sierra de las Minasista Motagua-joen laakson yläpuolelta. Sepentiiniä he louhivat Oaxacasta. Olmeekkien pieniä esineitä on löydetty kaikkialta Meksikosta, minne niitä on kulkeutunut lähinnä kauppiaiden mukana.

Olmeekkisoturin jadenaamio. Kuva: Michel wal/GNU Free Documentation License.

Olmeekkien keramiikka-astioita on säilynyt paljon. He tekivät työkaluja myös kivestä, luusta, sarvista ja puusta. Kivityökaluja tehtiin basaltista ja obsidiaanista, jota tuotiin Meksikon keskiylängöltä ja Guatemalan vuorilta.

Olmeekkikulttuuri tunnetaan erityisesti jättimäisistä kivipäistä, jotka veistettiin basalttiin. Päitä tunnetaan 17, joista 10 on San Lorenzosta, 4 La Ventasta, 2 Tres Zapotesista ja yksi keskeneräinen La Cobatasta. San Lorenzon päät tehtiin ennen vuotta 900 eKr., mutta muuten päitä ei pystytä ajoittamaan. Patsailla on litteä nenä, paksut ja alaspäin kaartuvat huulet, suuret posket ja riippuvat korut lävistetyissä korvissa. Lisäksi heillä on eräänlainen kypärä kuten pallonpelaajilla. Päät ovat jopa kolme metriä korkeita ja painavat kahdeksan tonnia. Niiden pohja on kalteva, joten on mahdollista, että patsaat katsoivat alun perin yläviistoon. Ne oli ilmeisesti maalattu kirkkain värein. Patsaiden piirteet ovat yksilöllisiä, joten niiden arvellaan olevan ehkä soturikuninkaiden muotokuvia. Kivet rahdattiin paikalle jopa 80 kilometrin päästä.

La Ventan massiiviset kivipäät. Kuvat: Kalevi Mikkonen 1991.

Löydettyjen patsaiden perusteella voidaan esittää olettamuksia olmeekkien ulkomuodosta. Arkeologia ei ole vielä avuksi, sillä yhtään luurankoa ei liene löydetty. Pääpatsaiden kasvonpiirteet ovat afrikkalaisia muistuttavia. Tutkijoiden mukaan olmeekkien taiteessa ja veistoksissa esiintyvät hahmot ovat kuitenkin vain tyyliteltyjä ja muistuttavat enemmän intiaaneja kuin afrikkalaisia. Vielä nykyisinkin Meksikon alueelta voi löytää vastaavia kasvonpiirteitä. Myös toisenlaisia miesten kuvia on löydetty. Toisilla on parrakkaat kasvot, suora nenä ja kapeat huulet ja toisten kasvot ovat hienopiirteisempiä mantelimaisine silmineen. Miehet ovat käyttäneet maxtlatl -lannevaatetta ja lyhyttä hametta, naiset puseroa, tunikaa ja sulkakoruja sekä eläinnaamioita ja rintakoruja.

Olmeekit tekivät kivisiä valtaistuimia, joita on sanottu myös "alttareiksi". Ne ovat suuria, yläosastaan tasaisia basalttijärkäleitä. Niiden etuosan syvennykseen on veistetty yksi tai useampi hahmo, joka pitää kädessään maissijumalaa tai köyttä, johon on köytetty vankeja. Olmeekkien alttarit olivat kiviryhmistä tai yhdestä kivestä tehtyjä ja painoivat jopa 45 tonnia.

La Ventan "alttari". Kuva: Kalevi Mikkonen 1991.

Olmeekit tekivät muiden Meksikon kulttuurien tavoin myös steeloja, joiden etupuolelle kaiverrettiin La Ventan kulttuurin aikaan ja sen jälkeen hahmoja ja tapahtumia. Steeloissa oli usein keskushahmo, ehkä kuningas, jonka ympärillä oli lentäviä hahmoja. Olmeekeilta on säilynyt myös kivikaiverruksia ja kivimaalauksia, joita tehtiin usein luolien sisäänkäynteihin. Ne kuvaavat usein istuvia hallitsijoita ja joskus luolarituaaleja.

La Ventan kivisteeloja. Kuvat: Kalevi Mikkonen 1991.

 Tula – arkeologinen kohde Meksikossa

© Teksti ja kuvat: Kalevi Mikkonen 2024

Tulan arkeologinen alue sijaitsee Tula de Allenden kaupungissa Tulan laaksossa, Meksikon Hidalgon osavaltion lounaisosassa, Mexico Citystä luoteeseen. Aluetta hallitsivat tolteekit n. 850–1150 jKr. Maantieteellisesti se sijaitsee Tula-joen laaksossa, Mesquiten laakson eteläpäässä alueella, jota alkuperäiskansat ovat kutsuneet nimeltä Teotlapan (jumalien maa). Tämän alueen korkeus on 2000–2200 metriä merenpinnan yläpuolella, ja ilmasto on puolikuiva. Siellä on vain kolme jatkuvasti virtaavaa jokea ja puroa, joista suurin on Tula-joki .

Arkeologinen alue koostuu museosta, aiemman Tula Chicon asutuksen jäännöksistä sekä Tula Grandesta. Nimi Tula on johdettu nahuatlin kielen sanoista Tollan Xicocotitlan, joka tarkoittaa "lähellä kissoja". Atsteekit kuitenkin käyttivät termiä Tollan tarkoittamaan "kaupungin keskustaa".

Jaguaari seinäfriisissä.

Tula oli tuohon aikaan hedelmällinen alue lähellä obsidiaanikaivoksia ja tärkeän kauppareitin varrella. Sen taloudellinen perusta oli maatalous sekä obsidiaanien louhinta ja valmistus. Näyttäisi siltä, ​​että noin puolet asukkaista harjoitti käsityöammatteja. Suurin osa maatilojen työntekijöistä oli varsinaisen Tulan ulkopuolella, samoin kuin useimmat muut kaupungin yhteiskuntaluokat. Alueella tehdyissä kaivauksissa on löydetty todisteita chilipaprikan, ruohokasvi amarantin, kurpitsan ja maguey-agaven sekä maissin ja papujen viljelystä. Useita luonnonvaraisia ​​kasveja korjattiin, mukaan lukien Meksikon meskite -pavut ja kaktushedelmät. On löydetty todisteita myös kesytetystä kalkkunasta ja koirasta. Kasteltu maissi oli tärkein viljelykasvi, sillä sitä viljeltiin 3000–10000 hehtaaria. Se ei ehkä yksistään riittänyt suuren väestön ruokkimiseen. Siellä on asumatonta aluetta, jonka leveys vaihtelee yhdestä kolmeen kilometriin ja joka todennäköisesti oli tuolloin maatalouskäytössä. On arveltu, että alueella satoi klassisen ajanjakson aikana enemmän kuin nyt, mikä on saattanut mahdollistaa suuremman mittakaavan maataloustuotannon ilman keinokastelua.

Viimeaikaiset tutkimukset osoittavat, että alkuperäinen kaupunkialue kattoi vähintään 14 neliökilometriä ja että kaupungissa oli todennäköisesti 60 000–85 000 asukasta enimmillään. Suurin kaupunkikeskus koostuu suuresta aukiosta, jota toiselta puolelta reunustaa viisiportainen temppelipyramidi, joka luultavasti oli omistettu Quetzalcóatl -jumalalle. Muita rakenteita ovat palatsikompleksi ja kaksi muuta temppeliä, pyramidit ja kaksi pallokenttää. Toinen suuri keskus on harjanteen vastakkaisessa päässä.

Päätemppelipyramidi (pyramidi B), jota kutsutaan myös Quetzalcoatlin tai Aamutähden (Venuksen) pyramidiksi on viisikerroksinen rakenne, joka muistuttaa Chichen Itzan soturien temppeliä. Siihen liittyvät rakenteet ilmentävät Tula-arkkitehtuurin tyypillisiä piirteitä. Vaikka pyramidi oli pieni, se oli erittäin koristeltu. Viiden terassin sivuja peittävät maalatut ja veistetyt friisit. Sota ja uhraukset ovat näkyviä teemoja paikalla, ja kuvat esittävät sotureita, jaguaareja ja kojootteja sekä kotkia, jotka syövät ihmissydämiä. Siellä on myös kuvia käärmeistä, jotka syövät luurankoja ja kalloja.

Seinäveistokset olivat alunperin maalattuja.

Käärmeaihe.

Soturi päähineessään.

Ilmeisesti Aamutähteen (Venukseen) liittyvä seinäveistos.

Chacmool -uhrialttari.

Eteläpuolella oleva portaikko johti huipulle erittäin koristeltuun kaksihuoneiseen temppeliin. Etuhuonetta tuki neljä, jäykästi poseerattujen soturien muodossa olevaa pylvästä, joista jokainen oli 4,6 metriä korkea ja koristeltu erityisiä Tula-tyyliä edustavilla vartalokoristeilla ja -asuilla. Nämä soturipylväät aikoinaan tukivat temppelin kattoa pyramidin päällä. Jokainen soturihahmo on tehty basaltista, ja jokaisella soturilla on atlatl tai keihäänheitin, suitsuke, perhosen muotoinen rintalevy ja auringonkiekon muotoinen takalevy. Pyramidin eteläiseen pohjaan oli kiinnitetty toinen Tula-arkkitehtuurin piirre – suuret pylväskäytävät, jotka tukivat tasakattoa.

Etualalla rakennus C, taustalla pyramidi B.

Pyramidin seinillä on puukiinnikkeitä, jotka ovat ilmeisesti tukeneet stukkokoristeita.

Neljä soturipylvästä.

Soturipatsaan selässä auringonkiekon muotoon veistetty takalevy.

Soturin kädessä on atlatl-heittoase.

Koristeltu kattopilari.

Temppelin pääpyramidista kapealla kujalla erotettuna ovat osittaiset jäänteet Tulan hallitsijan palatsista (rakennus C). Kaivetut osat koostuvat kolmesta salista. Jokaisessa oli ilmeisesti sisäseinille sijoitettu matala ja pitkä penkki (keskipisteissä ulkonevat valtaistuimet), keskellä oleva upotettu valokaivo ja suuri määrä pylväitä tasaisen puukaton tukemiseksi.

Rakennus C. Oikeassa reunassa pelikenttä.

Rakennus C:n reunustaa.

Pyramidi A.

Yleisesti ottaen Tulan taide ja arkkitehtuuri ovat hämmästyttävän samankaltaisia ​​kuin Tenochtitlánin, joka oli atsteekkien pääkaupunki ja taiteelliset teemat osoittavat lähentymistä uskonnollisessa ideologiassa ja käyttäytymisessä. Itse asiassa monet tutkijat uskovat, että atsteekkien käsitys itsestään auringon jumalan soturipappeina on suoraan lainattu Tulan tolteekeilta. Tulalla on ilmeisesti ollut ainakin kauppayhteyksiä myös Jukatanin niemimaalle.

Meksikon hallitus teki arkeologisesta kohteesta kansallispuiston vuonna 1981. Kävin paikan päällä 5.6.1991, jolloin otin tässä artikkelissa olevat valokuvat.